Mopolla pääsee. Pian 90-vuotias Risto Laitinen köröttelee pitkiäkin taipaleita.
14.07.2010 10:55
MÄNTSÄLÄ Pasi Natunen
Tällä pääsee. Risto Laitisen vuoden vanhaan ajopeliin on ehtinyt kertyä jo 5000 kilometriä. Kotipihalla istutaan avopäin. Jos mennään Inkeroisiin, on päässä kypärä. (Kuvaaja: Pasi Natunen)
Sulkavan kylällä asustelee teräsvaari, jolla on oma tapansa mitata suorituskykyään. Ensi tammikuussa 90 vuotta täyttävä Risto Laitinen ajelee kesäisin mopolla, tai nykyisin moposkootterilla, ympäri kyliä ja vähän kauemmaksikin.
- Vuosi sitten ostin uuden ajopelin ja nyt siihen on tulossa 5000 kilometrin huolto, kuvailee Laitinen ajotahtiaan.
Laitisen kesään mahtuu aina muutama pitempikin ajoreissu. Viime viikolla Laitinen käväisi päiväsiltään Inkeroisissa.
- On minulla siellä tuttujakin, mutta se ei ollut pääsyy ajeluun. Haluan vain näin testata, että vieläkö minusta on ajamaan mopolla. Sehän on selvää, että mieli sanoo, että ajaa pitää. Näin kuitenkin haluan kokeilla, että onko minusta todella siihen, Laitinen naurahtaa.
Laitinen sanoo ajelleensa mopoja parikymmentä vuotta. Sitä ennen ajopelinä oli moottoripyörä. Mopoistaan eniten Laitinen on pitänyt kolmipyöräisestä koppimoposta, joka nytkin seisoo miehen tallissa. Nykymallisten mopoautojen esikuva on tällä hetkellä epäkunnossa.
- Kuntoon sen haluaisin, mutta ei näihin löydy enää varaosia mistään.
Laitinen pitää myös kirjaa kaikista mopoajeluistaan. Ne hän merkitsee ylös aina vihkoon ajetun reissun jälkeen.
- Normaalisti minä ajan tästä tuonne Oittiin kauppaan ja sieltä palaan Lappilan kautta kotiin. Se on hieman reilu 30 kilometriä. Toisinaan asiointireissu kyllä suuntautuu myös Mäntsälään, mutta Oitissa käyn useammin, koska se on lähempänä.
Laitinen on asunut Sulkavalla nyt noin 12 vuotta. Sitä ennen hän asui Inkeroisissa kymmenen vuoden ajan. Aikuisikänsä ja työelämänsä hän oli Helsingissä.
- Ennen sotia menin aluksi tsuppariksi Rakelle ja siellä olin sotaan asti. Sodan jälkeen oli kotiin palattua pari vuotta vähän levotonta aikaa, kuvailee Laitinen.
Laitisen työura sujui lopulta lähinnä Helsingin kaupungin ja sähkölaitoksen palveluksissa. Sähkölaitokselta hän jäi aikoinaan eläkkeellekin.
Laitinen asustelee Sulkavalla yksikseen. Vaimokin hänellä on, mutta rouva on jäänyt asumaan Helsinkiin.
- Hän on sen verran huonossa kunnossa, että saa nopeammin apua siellä kuin täällä. Kaikki neljä lastamme asuvat siinä aika lähellä häntä ja myös lastenlapset asuvat lähistöllä. Täällä jos hän tarvitsisi kiireellistä apua, niin siinä menee helposti toista tuntia, ennen kuin hän on lääkärin pakeilla. Käyn sitten ajoittain häntä siellä tapaamassa, kuvailee Laitinen.
Helsingin suuntaan tapahtuvia reissuja ei Laitinen enää tee mopolla. Syynä on kova liikenne.
- Lisäksi siellä kehillä tehdyt liikennejärjestelyt ovat tehneet reitistä vaikean. Joku lapsista minut aina sinne hakee.
Mopoilun lisäksi Laitisella on myös toinen harrastus, joka pitää mielen pirteänä. Postimerkkeilystä on iloa varsinkin talvikautena, kun Laitinen jättää kulkupelinsä suosiolla talliin.
- Minulla on yli 170 000 postimerkkiä. Niitä laittelen itseni iloksi.
Lähes 90-vuotiaaksi mieheksi Laitinen on hyvässä kunnossa. Sen hän laskee urheilun ja liikunnan ansioksi.
- Pienenä lapsena olin niin heikko, ettei minua koulunkaan huolittu kun vasta kahdeksanvuotiaana. Koulussa sitten en olisi saanut osallistua hiihtokisoihin, mutta kun äiti kirjoitti lapun, jossa sanoi kantavansa kaiken vastuun, sain hiihtää. Pidin hiihdosta ja olin eräänä vuonna kolmas Helsingin kansakoulujen hiihtokisoissa.
Hiihdon lisäksi Laitinen on urheillut kaikenlaista. Hän oli yksi vakiojäsen työpaikkojen puulaakiporukassa ja omasta mielestään kovimman urheilusaavutuksen hän teki sotavuosina.
- Olin prikaatin suunnistuskisan kolmas. Se on mielestäni aika kova juttu, sillä prikaatissa oli 6000 miestä. Heistä sitten jokaisen komppanian parhaat suunnistajat saivat kutsun prikaatinkisoihin, muistelee Laitinen.
Laitinen oli sotavuodet rintamalla. Ne kuluivat pääosin 3. prikaatissa, eli sinisessä prikaatissa. Vuodet kuluivat lähinnä Karjalan alueella, mutta välillä hän oli komennettuna Lapissakin.
- Me kävimme auttamassa keväällä 1944 saksalaisia ulos motista. Silloin olimme vielä kavereita. Tuolta saimme pikaisen komennuksen takaisin Kannakselle kun venäläisten suurhyökkäys alkoi kesällä -44, muistelee Laitinen.
Sulkavalla elettyä 12 vuotta Laitinen pitää hyvänä. Mies kertoo, että kunnan palveluja hän ei juuri käytä.
- Viitisen vuotta sitten kysyin, että saisiko tänne ruokaa tuotua, mutta ei kuulemma onnistu kun olen täällä syrjässä. Vuosi myöhemmin kysäisin uudestaan ja silloin vastattiin, että ruoka ehtisi jäähtyä. Enkä kuulemma enää voisi sitä mikrossa lämmittää. Kuulemma menee myrkylliseksi, hymähtää Laitinen.
Postimerkkien lisäksi Laitisella on toinenkin keräilyharrastus. Hän ottaa talteen havaitsemansa tien varteen pudonneet pölykapselit. Kapselit hän laittaa kiinni latonsa seinään.
- Ja nykyään muutkin tuovat niitä jo minulle. Siinä ne ovat näytillä, että voi tulla hakemaan omansa pois. Joskus kun annan ajo-ohjeita tänne ja mainitsen, että pihassa on lato, jossa on kapselit seinällä, niin moni sanoo, tietävänsä paikan.
”Tulin tekemään seurakunnalle lahjoituksen”
Risto Laitisen kanssa ei käy aika pitkäksi. Lähes 90-vuotiaalla miehellä on muisti ja kroppa kunnossa. Elettyä elämää on sen verran takana, että tarinoita riittää. Leppoisan haastattelutuokion aikana Laitinen ehti kertoa monta hauskaa anekdoottia elämästään. Kaikkia ei saa millään mahtumaan yhteen juttuun, joten otetaan esimerkiksi seuraava.
- Olin jokunen vuosi sitten hakemassa passia. Olin täyttänyt nimekseni Risto Emil, kuten syntymätodistuksessa mainitaan. Poliisiasemalla sanoivat, että se toinen nimi on kahdella E:llä. Siinä vähän vänkäsin, mutta totesin heille, että pistäkää vaikka viidellä eellä, jos herrat niin tahtovat.
- Päätin sitten kuitenkin ottaa selville, että missä tuo nimenmuutos on tapahtunut. Otin mopon ja hurautin Lopelle, josta olen syntyisin. Siellä kirkkoherranvirastossa selvisi, että virhe on tehty siellä, kun papereitani siirrettiin Helsinkiin.
- Ollessani siinä asioimassa, tuli kansliaan myös pastori. Hän kyseli siinä, että mikäs täällä on asiana. Kerroin, että olin tulossa tekemään lahjoituksen.
- Pastorin naama muikistui kovasti. Hän siinä rupatteli kaikenlaista ja oli selvästi uteliaan oloinen, että minkälaisesta lahjoituksesta on kysymys. Arveli varmaan seurakunnan vaurastuvan kovasti.
- Pidättelin miestä siinä vähän aikaa jännityksessä. Sitten totesin, että tulin lahjoittamaan takaisin seurakunnalle tuon ylimääräisen E-kirjaimen, jota olin kantanut monta vuotta mukana. Äkkiä hävisi pastori huoneesta ja ilmekin naamalla vaihtui totisemmaksi, naurahti Laitinen.
